Vantaan maraton 2013

Kuukausi takaperin sain kokea ensimmäistä kertaa maratonin kurjemman puolen, kun jouduin keskeyttämään SM-maratonin vatsavaivojen vuoksi. Hetken aikaa se tuntui omassa päässäni epäonnistumiselta, ja siltä kuin kova työ olisi mennyt hukkaan. Meni viikko tai kaksi, niin olin taas fyysisesti ja pääkopallisesti sama nainen kuin aikaisemmin. Kelit muuttuivat viileämmiksi samaan aikaan kuin käynnistelin taas kovempaa harjoittelurupeamaa Vantaan maratonia varten. Vasemman jalan akillesjänne kipeytyi hieman, ja ehdin jo huolestua. Vietin kolme päivää juoksematta, ja otin kaikki viisaat neuvot vammojen hoidosta vastaan. Sen viikonlopun olin miltein kokopäiväinen jalkojen hoitaja - tuli seisoskeltua kylmässä järvivedessä, hierottua, venyteltyä, rullailtua ja leikittyä kinesioteippausten kanssa. Kävin kerran uimassa, ja sitten useamman kerran uudestaan. Vaihtelua on löytää jokin uusi laji, johon voi hieman hullaantua, opetella tekniikkaa ja ennenkaikkea käyttää palauttavana/ korvaavana harjoitteluna. Akillesjänne parantui ja pääsin jatkamaan juoksemista. Kävin Pieksämäellä juoksemassa 6.10 Osmon Superhölkässä 1/4 maratonin aikaan 43.14, jonka jälkeen taas kevenneltiin Vantaan maratonille 13.10. Viimeisen viikon aikana juoksin hieman enemmän mitä normaalisti viimeisellä viikolla ennen maratonia. Ei huono vaihtoehto, jää se turha vouhottaminen vähemmälle.

Mitä miettii kun juoksee maratonia? 

Eilinen lähtölaukaus pamahti klo 11, ja sitten taas mentiin. Kun lähtö on tapahtunut, niin se on ikäänkuin yksi helpotus, koska silloin pääsee jännittämisestä eroon. Alkuhan tuntuu aina hyvältä, ja ensimmäiset kilometrit tuppaa mennä joka kerta hieman rivakammin mitä tavoitevauhti on. Eilen maltoin mieleni, ja ensimmäinen neljännes meni tosi helposti tavoitevauhtia eli 4.30 min/km. Keli oli sopivan viileä, eikä minun tarvinnut paljoakaan juoda tai ottaa geelejä. Reitillä puhalsi paikoin vastatuuli, ja se entisestään peitti hikoilua. Kolmeenkymppiin asti juoksu taittui hyvällä rytmillä ja rennosti. Tiesin olevani naisten sarjassa toisena, ja juoksemassa kohti omaa tavoiteaikaani. Kaveri vieressä huikkasi, että pidetään sama tahti viimeisellä kierroksella. Kun kysytään, että mitä miettii maratonia juostessa, niin minä  vastaisin että keskityn juoksemaan tavoitevauhtia mahdollisimman rennosti ja taloudellisesti. Se on tietenkin aina plussaa, kun väsyneitä selkiä tulee vastaan ja jos pääsee kokemaan ohittamisen riemua. Minua ainakin ärsyttää joka kerta, jos lopussa joku menee ohi. Maratonilla viimeinen kymppi on sellaista puskemista, jossa otetaan loput mehut irti. Vauhti hieman hiipui, mutta maaliviiva ylittyi ajassa 3.11.39. Jalkoihin sattui, mutta päällimmäisenä tunsin suurta helpotusta ja onnistumisen tunnetta. Nämä ovat niitä antoisia hetkiä, minkä takia on intoa harjoitella päivästä toiseen ja haastaa itsensä. Se riittää johonkin asti, että on intoa juosta. Kiitokset lähtee minun asiantuntevalle valmentajalle, mukavalle juoksuseuralle ja kätevälle hierojalle!! :)

Teippi ei tahtonut pysyä mukana.