Poikkeus sääntöön

Olen tunnollinen harjoittelija, ja pidän harjoitteluun liittyvistä "hyvistä" rutiineista. Minulla on suosikkitreenit; esimerkiksi keskiviikkona saan juosta kovaa ja sunnuntaina pitkään tai jonain päivänä saan kaverin mukaan. Kestävyysurheilussa vuosi voidaan jakaa erilaisiin harjoituskausiin, jolloin treeneissä painotetaan tiettyjä asioita. Harjoitusviikot eivät ole kuitenkaan identtisiä kuukaudesta toiseen, vaan tulee helppoja viikkoja sitten taas 2-3 kovaa viikkoa. Ylipäätänsä ohjelmaa olisi hyvä päivittää 2-3 kk välein, koska keho tottuu ärsykkeisiin ja vauhteihin. Ideaalitilanteessa helpon viikon jälkeen kroppa tuntuu tosi palautuneelta, ja viikonlopun mahdollinen kilpailu menee hyvin - ennätysvauhtia tietenkin :)

No tällä kertaa, minun kilpailuni helpon viikon sunnuntaina 9.2 meni penkin alle. Kyseessä oli minulle alimatka, 3000m hallissa. Juoksin kaksi viikkoa aikaisemmin 11.22 ja nyt 11.45. Lopussa iski luovutusmieli, ja askel hiipui. Tuntui pahalta, kun juoksu ei kulkenut. Urheilu on välillä pettymyksiä, onnenkyyneleitä ja kaikkea siltä väliltä. Saatoin myös lähteä hieman liian kovaa, mutta kun maitohapot iskee niin lihakset kangistuu. Matka on minulle lyhyt, mutta silloin se tuntuu pitkältä kun hapot jyllää jaloissa. Lyhyt ja kovaa irtiottokykyä vaativa matka on rehellinen mittari kehon sen hetkisestä ylikuormitustilasta. Kun siihen reagoi heti, niin voi päästä helpommalla. Ihmisen keho ja mieli ovat välillä ihmeellisiä. Nuorena likkana painoin treenejä meneen "tasasella moodilla" kuin kone, vaikka joskus tuli ylikuntoa. Sieltä ajoilta ovat varmaan peräisin silti sitkeyteni ja peruskuntoni pohja. Nykyään on enempi tunnetilat ja itsensä kuuntelu mukana. Kun tavoitteet kovenee, niin tekeminen muuttuu "herkemmäksi". Välillä on niin eurofinen olo, ettei edes kengät kastu vaikka loskassa juoksee. Sitten tulee päiviä kun treeniä tehdessä riepoo pakkanen, auraamattomat tiet ja jäljelle jäänyt huono juoksumatto. Pitää osata olla kriittinen harjoituksia ja kilpailuja kohtaan - milloin ei kulje, mistä se johtuu, onko lihakset jumissa jne. Toisaalta jos joka kerta säälii itseään aamulenkille lähtiessä tai kovien treenien alla, niin eihän ikinä pääsisi mihinkään. Silti sanotaan, että harjoitteluhaluttomuus on merkki myös jostakin. Uskon eniten positiivisen ajattelun voimaan ja rohkeuteen. Positiivisuus on minulle melko luonteenomaista, tai ainakin tavoitetila joka päivälle. Joskus se katoaa, vaikka asiat olisivat tässä hetkessä hyvin. Jos on rehellinen itselleen, niin pystyy ajoissa tunnistamaan kropan ja mielen singaaleja. "Ennemmin kokeilen kuin kadun" on yksi toimivista motoistani. Rohkeus voi olla myös sitä, kun uskaltaa tehdä poikkeuksia harjoitusohjelmaan, keskeyttää väsyneen treenin tai pitää ylimääräisiä lepopäiviä. Se on vaikeaa, mutta kokoajan opetellaan lisää. Olen kiitollinen, että minulla on hyvä valmentaja ohjaamassa näissäkin asioissa.

Pidin toisten helpon viikon edellisen perään. Viime viikko kului erilaista liikuntaa tehdessä. Kävin uimassa, vesijuoksemassa, spinningissä, Balance-tunnilla ja vähän juoksemassa PK:ta. Yritin rentouttaa mieltä ja kehoa. Uinti on vaan niin kivaa, uudessa on haastetta ja se lämmittää. Haluan oppia uimaan oikein kroolia. Ihailen kilpauimareita ja triathlonisteja, jotka menevät lujaa kauniilla tekniikalla.

Huamenna Tampereelle :) Anotaan (lenkki)seuraa?

P.S Tänä aamuna tuli taas yksillä Nike-tossuilla mitta täyteen - pohja alkoi repsottaan :D